Jäähyväiset pomolle
WSOY 1974 - Sapo 163
Kiss the boss goodbye 1970
"Hän oli pukeutunut mustiin. Puku oli tyylikäs, mutta musta ei sopinut hänelle. Se oli liian hieno väri uudisraivaajan tyttärelle. Hameen reuna jäi polven yläpuolelle ja tummat sukat olivat hyvin seksikkäät… Brenda oli saapunut jättämään jäähyväisiä pomolle, saattamaan manalle mennyttä gangsteria siunattuun maahan. Sen piti olla viimeinen näytös, mutta muistatte kai miten kaikki alkoi. Forsythin vakuuttelujen mukaan ainoa tarkoitus oli raivata tieltä amerikkalaisen syndikaatin agentti, uhkaava kilpailija Lontoon uhkapelimarkkinoilla. Potti oli kuitenkin paljon suurempi ja yrittäjiä liian monta samalla kaurahalmeella. Eikä siis pomokaan noin vain suostunut jäähyväisiin. Englantilaisen Robert Crawfordin Jäähyväiset pomolle on yhtä tehokas jännäri kuin salanimellä kirjoittaneen tekijän kaksi muutakin Sapo-sarjan teosta Takiainen (Sapo 125) ja Vakaa kuin kallio (Sapo 140)."
Brittiläisen Crawfordin kirjat – ainakin Sapo sarjassa julkaistut – ovat amerikkalaistyylistä kovanaamakirjallisuutta. Päähenkilö Frank Shearer on alamaailman esikartanoita huijaavan Arthur Salisburyn juoksupoika. Tällä on sisarentytär Lillian, joka pitää turvasatamaa kaksikolle. Tässä tarinassa he sekaantuvat Lontoon alamaailman keskinäiseen välienselvittelyyn. Ajellaan nopeilla autoilla, ammuskellaan, lyödään turpiin ja kaikki huijaavat toisiaan. Mukaan mahtuu vielä kohtalokas ja petollinen kaunotar Brenda, joka jättää valheellisia jäähyväisiä pomolleen. Ei hyvä.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 4/1974: "Kolmas salanimellä esiintyvän ja tunnetuksi mainitun englantilaisen kirjailijan dekkarisuomennos, jossa edellisten kirjojen tavoin asetelmana on muutaman alamaailman valtaryhmän keskinäinen taistelu. Kohteena ovat nyt taulujäljennökset ja niiden kehyksiin upotetut jalokivet. Tekijä toistaa itseään siinäkin, että välistävetäjänä jälleen esiintyy kunniallisuuden hämäräpuolella tasapainoileva yksityisyrittäjä, kirjan minä-kertoja, jota ei silaa edes yksityissalapoliisin ammatillinen kultaus. Teksti on amerikkalaistyyppistä kovan tyylin irtonaista ja iskevää säpinää, jossa ei väkivaltanujakoita eikä ruumiskasoja ujostella. Tappelu- ja tappokohtauksissa ounastelee jonkinlaista parodista lennokkuutta, joka kärjekkäämmin toteutettuna olisi saattanut jopa pelastaa kirjan muuksi kuin tyypilliseksi yksioikoiseksi tappodekkariksi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti