Rex Stout
Kuoleman käsikirjoitus
WSOY 1966 – Sapo 77
Murder by the book 1951
"Olette
tutussa seurassa. Tarina alkaa Nero Wolfen elegantissa toimistossa West
35. kadulla New Yorkissa. Tarkastaja Cramer vajoaa punaiseen
nahkanojatuoliin ja sanoo pyytävänsä pientä palvelusta. Hänen kasvonsa
ovat syvän punaiset ja hän yrittää hymyillä. Stoutin uuden laatudekkarin
sankarina on tuttu lihava mies, joka antaa arvoa elämän mukavuudelle,
herkullisille aterioille ja täsmälliselle aivotyölle. Uusi juttu,
tarkastaja Cramerin pyytämä pieni palvelus, ei miellytä Wolfea. Siihen
on sotkeutunut liian monta kostoa havittelevaa tyyppiä ja liian rennosti
liikkuva tappaja."
Lakiasiaintoimiston kirjanpitäjä on kuollut
ja poliisin tutkimukset polkevat paikoillaan. Tarkastaja Cramer poikkeaa
näyttämään Wolfelle lappusta, jonka hän löysi murhatun kotoa. Siinä on
viisitoista nimeä. Niitä ei löydy puhelinluetteloista eikä mistään
virallisista henkilöluetteloista. Listassa olevat nimet eivät herätä
Wolfessakaan mitään mielenkiintoa. Sitten herra Wellman tulee pyytämään
Wolfen apua. Hänen tyttärensä on joutunut yliajon uhriksi, eikä poliisi
kykene selvittämään yliajajaa. Wellman pyytää Wolfea etsimään murhaajan.
Osoittautuu, että Wellmanin tyttären kotiinsa kirjoittamassa kirjeessä
esiintyy nimi Baird Archer. Sama nimi oli myös tarkastaja Cramerin
nimilistassa. Wolfe käynnistää hitaasti etenevät tutkimukset ja Archie
Goodwin lentää mantereen toiselle puolelle kokeakseen siellä pienen
seikkailun. Vielä kolmas murha ja itsemurha liittyvät juttuun, jonka
ratkaisun Wolfe paljastaa työhuoneeseensa järjestetyssä istunnossa.
Kirja on paksu, ja suhtauduin siihen varauksella, mutta tarina osoittautui kuitenkin keskinkertaiseksi Wolfe – jutuksi.
Agatha Christie
Seitsemän kellon salaisuus
WSOY 1952 – Sapo 78
The Seven Dials Mystery 1929
”Nuori
huoleton joukko viettää viikonloppua vanhassa kartanossa kun kuolema
puuttuu peliin: Gerry Wade, jolle uni tosin aina on maistanut tavallista
paremmin, vaipuu siihen kenenkään arvaamatta ikuisesti. Tutkimukset
paljastavat näennäisen syyn: liian suuri annos unilääkettä. Tapaus
merkitään itsemurhaksi. Mutta kellojen arvoitus on yhä ratkaisematta.
Niiden seitsemän herätyskellon, jotka onnettomuusaamuna tikittivät
sievästi rivissä Gerryn huoneen takanreunustalla. Tästä Agatha lähtee
kehittelemän monisäikeistä juonta. Yllätys seuraa toistaan ja jännitys
kiristyy äärimmilleen.”
Nuori lady Eileen Brent –
tuttavallisemmin Bundle – on päähenkilönä mukavassa tarinassa. Hän
koettaa ystävineen selvitellä murhamysteeriä, joka liittyy joihinkin
salaisiin papereihin. Miehet ovat vätyksiä ja ”aaseja”, tyttöjen ollessa
rohkeita ja neuvokkaita. Taustalla häärää turvallinen tarkastaja Battle
Scotland Yardista. Yläluokan nuoret ovat vailla toimeentulon huolia ja
ajelevat omilla ’kahden istuttavilla’ autoillaan kartanosta toiseen ja
välillä Lontooseen. Mukava ja viihdyttävä tarina sisältää ripauksen
romantiikkaakin.
Agatha Christie
Kuolema ilmoittaa lehdessä
WSOY 1950 - Sapo 79
A murder is Announced 1950
“Murhan
ilmoitetaan tapahtuvan perjantaina, lokakuun 29. päivänä
Pikku-Paddocksissa kello 6.30 i.p. Ystävät ottakaa kutsuna vastaan tämä
ainoa tiedoksianto.”
”Eriskummallista,
toteaa rouva Swettenham lukiessaan tämän omalaatuisen ilmoituksen
aamulehdestä aamiaispöydässä paahtoleipänsä ääressä. Jonkinlaiset kutsut
luulisin. Murhaleikki tai jotakin sen tapaista, toteaa puolestaan hänen
poikansa Edmund. Murhaleikki tosiaan, mutta karmeampi kuin kukaan olisi
osannut kuvitella. Neiti Marplella on edessään visainen ongelma, kun
hän joutuu ottamaan selville ovatko ihmiset, ja erityisesti jotkut
heistä lainkaan sitä mitä sanovat olevansa.”
Tämä
on perinteinen murhamysteeri. Tarjolla on useita epäilyttäviä
henkilöitä ja heitä tarjotaan lukijalle murhaajaehdokkaiksi. Agatha osaa
tämän homman ja juonenkäänteet pitävät lukijaa otteessaan loppuun asti.
Hyvä jännäri.
Rex Stout
Ovikello soi
WSOY 1967 – Sapo 80
The Doorbell Rang 1965
"Yhdysvaltalaisen
Rex Stoutin (1886-1975) myöhäisemmän tuotannon parhaimpiin kuuluva
rikosromaani alkaa, kun rouva Bruner, upporikas miljonäärin leski saapuu
läntisen 35. kadun vanhaan hiekkakivitaloon, astuu Nero Wolfen upeaan
toimistoon, istahtaa punaiseen nahkatuoliin ja pyytää apua. Hänen
asiansa on niin arkaluontoinen, ja tehtävä niin vaikea, että jopa
Wolfekin aluksi kieltäytyy. Mutta - kuten kaikki tiedämme - tämä raskaan
sarjan oikkupussi on myös hyvin tietoinen omasta nerokkuudestaan. Hän
ottaa haasteen vastaan - ja kohtaa uransa vastenmielisimmän,
periaatteettomimman - ja kenties vaarallisimman vastustajan."
"Tarina
alkaa, kuten tavallisesti, Nero Wolfen upeassa toimistossa New Yorkin
Läntisellä 35. kadulla. Punaisessa nahkatuolissa istuva rouva Bruner
pyytää apua arkaluontoisessa asiassa. Hetki on huonosti valittu:
kuuluisa yksityisetsivä murjottaa ja oikuttelee. Tehtävä on hänen
mielestään mahdoton."
"Kysymyksessä on vastenmielisin ja
periaatteettomin kaikista Wolfen vastustajista, sanoo Stout. Ja lukija
puolestaan vetää helpotuksen henkäyksen tietäessään, ettei FBI missään
tapauksessa pääse käsiksi 80-vuotiaaseen kirjailijaan."
FBI:n
kaikkialle ulottuvat lonkerot ja lain yläpuolelle asettuminen ovat
tarinassa esillä. Wolfe yrittää saada FBI:n luopumaan eräästä jutusta.
Poliisitarkastaja Cramer antaa kerrankin tietoja Wolfelle ja Wolfe
maksaa kiitollisuuden velkansa takaisin paljastamalla Cramerille erään
murhaajan. Ei hassumpi kirja. ...mutta hyss! - huonettasi voidaan
salakuunnella...
Joyce Porter
Dover ja paksu Juliet
WSOY 1967 - Sapo 81
Dover One 1964
"Joyce Porter on repäiseväotteinen kirjailija joka esittelee lukijoille uuden lyömättömän etsivätyypin. Komisario Dover on mies, jonka suurimpana valttina on ehdoton, tyylipuhdas epämiellyttävyys. Hän on paksu, itsepäinen ja kiukkuinen. Hän ei erehdyksessäkään naura toisten vitseille. Komisario Dover saa ensimmäiseksi tehtäväkseen sadan kilon mysteerin selvittämisen. Tyttö on kadonnut, 18-vuotias Juliet Rugg. Punatukkainen, vihreäkyntinen. Pituus 150 cm, paino 100 kg, siitä huolimatta yleisesti kevytkenkäiseksi tunnettu. Onko Julia vain löytänyt Romeonsa ja karannut kuhertelemaan ilman kirkon ja valtion siunausta? Jos taas kyseessä on murha, mikä on motiivi ja minne voidaan kätkeä sellainen lihakimpale?"
Elävässä elämässäkin on Doverin kaltaisia öykkäreitä jotka porskuttavat eteenpäin röyhkeästi, eivätkä edes huomaa tallovansa toisten varpaille. Samoin on ylikonstaapeli MacGregorin kaltaisia heppuja jotka sietävät tällaista vain siksi, että vastustaminen tekisi tilanteen vielä hankalammaksi. Kyseessä on hyvää keskitasoa oleva brittiläinen poliisiromaani.
Robert van Gulik
Temppelin aave
WSOY 1967 - Sapo 82
The Phantom of The Temple 1966
"Villi, rämettynyt puutarha ympäröi Purppurapilven hylättyä temppeliä. Kerrotaan, että siellä ennen pidettiin hurjia, salaisia menoja; nyt siellä lymyävät roistot ja irtolaiset. Tuomari Dee ja hänen apulaisensa Ma Joong ovat jo pitkään katselleet sitä epäluuloisesti: keisarillisen rahastonhoitajan ryöstö, salainen viesti kadonneelta Jade-tytöltä, merkillinen kaksoismurha, jotenkin ne liittyvät temppeliin. He kuulevat myös verenhimoisesta valkoisesta naisesta, joka liikkuu kuunvalossa..."
Kirjassa on kirjava joukko henkilöitä: kerjäläisten kuningas; irtolaisroisto Seng-san; Purppurapilven temppelin abbedissa rouva Chang; edellisen palvelijatar Kevätpilvi; buddhalainen velhotar Tala jne. Loppusanoissaan van Gulik kertoo mm. muinaisesta pukeutumisesta: "Päähineitä käytettiin sekä sisällä että ulkona ja sekä miehet että naiset pukeutuivat avariin, pitkähihaisiin viittoihin, jotka muistuttavat japanilaisia kimonoja - jotka tosiasiallisesti kehittyivätkin kiinalaisesta Tang-asusta. Vain sotilaat ja alempisäätyiset henkilöt käyttivät lyhyitä pukuja, jotka jättivät avarat housut ja säärykset paljaiksi. Tee, riisiviini ja erilaiset väkevät alkoholijuomat olivat kansallisia juomia. Tupakka ja oopiumi tuotiin Kiinaan vasta satoja vuosia myöhemmin."
Agatha Christie
Bertramin hotellissa
WSOY 1967 - Sapo 83
At Bertram's hotel 1965
”Lontoon
kunniallisin ja kunnianarvoisin hotelli, ruoka suurenmoista, palvelu
ylellistä, vieraat eliittiä - arkkipiispoja, kenraaleita, ladyja.
lordeja. Jane Marple ihastelee, sitten ihmettelee ja lopulta epäilee.
Kaikki on liian täydellistä ollakseen totta. Epäilyt vahvistuvat, kun
hän sattumalta kuulee kummallisen keskustelun, herää eräänä yönä seinän
takaa kuuluvaan meluun ja saa eräänä päivänä tietää, että hotellista on
kadonnut muuan hajamielinen kirkonmies. Keski-Englannissa tapahtuu suuri
junaryöstö, joka näyttää hämärästi liittyvän Bertramiin.
Sumuisena
iltana tehdään viereisellä kadulla kylmäverinen murha. Hotellin
tahraton maine ei enää estä Scotland Yardin poliisiylitarkastajaa
astumasta sisään komeasta pääovesta ja siellä neiti Marple jo
odottaakin."
Mukava tarina vanhanaikaisesta hotellista, joka
näyttää Marplen mielestä liian aidosti vanhanaikaiselta. Hän on tottunut
katselemaan asioiden julkisivun takaista todellista olemusta ja
haistaakin pian palaneen käryä. Hän pysyy kuitenkin kertomuksessa
taka-alalla. Neiti Elvira Blake asuu myös hotellissa holhoojansa kanssa
ja tutkii taustaansa. Hän saa selville olevansa rikas täyttäessään 21
vuotta. Yllättäen hän törmää hotellissa myös hurjaa elämä viettävään
äitiinsä. Ylitarkastaja Fred Davy Scotland Yardista on nuuskinut myös
Bertramin hotellin tienoilla. Häntä kutsutaan Papaksi koska hän näyttää
ikäistään vanhemmalta. Pappa saa epäilyilleen tukea Neiti Marplelta ja
selvittää hotelliin liittyvän salaisuuden. Hyvä kirja.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 5/1972:
"Lontoolainen Bertramin hotelli, vanhojen perinteiden tyyssija, tarjoaa
tekijälle kiitollisen miljöön sekä originellien ihmistyyppien että
monimutkaisen rikossarjan esittelyyn. Rikoksen selvittämiseen
vaikuttavana tekijänä on Poirotin ohella Christien eniten suosima
terkkailijahahmo, tervejärkinen, ikääntynyt neiti Marple, jonka avulla
hotellin kollektiivista saadaan tärkeimät lukijaa helpottavat vihjeet.
Ilmestymisvaiheessa tämä Christie sai erikoista tunnustusta."
Margery Allingham
Kohtalokas kotiopettajatar
WSOY 1968 - Sapo 84
The Chinese Governess 1962
”Kun aristokraattinen Kinnit-suvun lellikkipoika ja Lontoon halutuin perijätär rakastuvat toisiinsa, siitä kirjoitetaan. Kun tytön isä yhtäkkiä panee stopin nuorten suunnitelmille, siitä tulee sensaatio. Pojalle paljastuu Kinnitien salaisuus: hän ei kuulu sukuun, hänet on adoptoitu sodan aikana. Hän haluaa ottaa selville syntyperänsä, mutta joku ei nähtävästi pidä menneisyyden penkomisesta. Muuan lontoolainen asunto raiskataan täydellisesti, yksityisetsivätoimisto tuikataan tulee ja vanha kotiopettajatar kuolee epäilyttävään sydänhalvaukseen. Tuntuu kuin kummallisilla Kinniteillä olisi toinenkin salaisuus, paljon kammottavampi.”
Tämä ei ole kaikkein helppolukuisimpia kirjoja. Väkeäkin on niin paljon, ettei heistä kaikista tahdo pysyä kärryillä. Tarina on kuitenkin mukava ja pitää lukijan mielenkiinnon vireillä. Rikoksia selvittelee vaatimaton ja hienotunteinen Albert Campion sekä aikaansaapa ja ymmärtäväinen poliisimies, ylitarkastaja Charlie Luke Scotland Yardista. Molemmat miellyttävät herrasmiehet tavataan useissa muissakin Allinghamin kirjoissa.
Nicholas Blake
Langat sekoavat
WSOY 1968 - Sapo 85
A Tangled Web 1956
"Menisitkö naimisiin kanssani, vaikka olisin murhaaja? Kysymys tuntuu omituiselta pilalta, kun hienosti käyttäytyvä, tyylikäs herrasmies esittää sen intohimoisen rakkaussuhteen alkuvaiheessa. Vähä vähältä Daisylle selviää, ettei hänen rakastajansa olekaan aivan moitteeton - mutta murha on sentään eri juttu. Rakkaus jatkuu kuin vuoristoradalla, jossa on niin huimaavia huippuja ja syviä laaksoja, ettei voi muuta kuin pitää kiinni ja toivoa parasta. Vauhti kiihtyy entisestään, kun lähistöllä todella tapahtuu murha, kun ainoa ystävä pettää ja virkakoneiston rattaat alkavat pyöriä."
Röyhkeän rikollisen edesottamukset eivät ole sellaista viihdettä, johon kannattaa aikaa tuhlata. Olin jo laittaa kirjan kiinni, mutta selattuani jonkin matkaa luin vielä poliisitutkinnan ja oikeuden istunnon. Kirjan lukeminen toimii kyllä oppituntina sellaiselle, joka uskoo ihmisten hyvyyteen ja luottaa sokeasti kanssaihmisiinsä. Irlannissa syntynyt runoilija, kriitikko ja luennoitsija Cecil Day-Lewis kirjoitti jännäreitä kirjailijanimellä Nicholas Blake.
John Wainwright
Huhtikuun murhat
WSOY 1968 - Sapo 86
Talent for murder 1967
”Nuorimies on joutunut kiipeliin peliveloistaan ja lavastaa katutytön ja parin slummieläjän kanssa kidnappauksen. Suhteellisen viattomasti alkanut hämäys saa kuitenkin kaamean käänteen, kun palaneen talon raunioista löytyy kaksi hiiltynyttä ruumista. Juttua ryhtyy tutkimaan koko North Endin poliisikunta, johtajanaan ylietsivätarkastaja Lewis.Satakahdeksankymmentä senttiä arvovaltaa ja sataviisitoista kiloa
itsetietoista härkäpäisyyttä äänessään hän lausuu alaisilleen:
”Muistakaa, tämä ei ole ruusuinen juttu."
Tarina etenee sujuvasti ja henkilöt ovat uskottavia ja sävykkäitä. Poliisitutkimuksen lisäksi seurataan kahden poliisiupseerin arvovaltakilpaa, nuoren poliisin kokemuksia, kidnapatun vanhempien välien lämpenemistä sekä slummien asukkien elämää.
Agatha Christie
Paddingtonista 16.50
WSOY 1968 – Sapo 87
4:50 from Paddington 1957
”Vähänpä
rouva McGillicuddy tietää joutuvansa murhan silminnäkijäksi, kun hän
astuu junaan Paddingtonin asemalta. Mutta niin kuitenkin käy: junan
ikkunasta rouva näkee, kuinka viereisellä raiteella säälimätön tappaja
kuristaa naisen hengiltä. Poliisi suhtautuu asiaan epäilevästi, sillä
heille murhaa ei ole olemassa ilman ruumista. Onneksi rouva
McGillicuddyn ystäväpiiriin kuuluu aina yhtä terävä neiti Marple, joka
suhtautuu tapaukseen vakavammin kuin virkavalta.”
"Tietysti
tapahtuu murha. Mikäpä muu saisi neiti Marplen niin innokkaana
liikkeelle varsinkin nyt kun hän alkaa olla jo melko vanha ja
raihnainen. Mutta alkuun päästyään hän on yhä ällistyttävän ketterä,
mutkapaikoissa suorastaan ilmiömäinen. Asia alkaa selvitä kun kuristetun
nuoren naisen teillä tietymättömillä ajelehtinut ruumis löytyy
yllättäen firenzeläisestä sarkofagista vanhan kartanon
aittarakennuksessa. Rutherford Hallin asukkaat ja vieraat reagoivat
tapahtumaan kukin luonteensa ja vaikuttimiensa mukaisesti eikä
poliisikaan pysty lukemaan heidän ajatuksiaan. Meidän mielestämme he
ovat mukavaa ja kodikasta seuraa, mutta murhaaja ei voi muutamia sietää,
vaan raivaa vielä pari heistä tieltään ennen kuin neiti Marple ehtii
hätään. Paljon nähneen ja kokeneen ihmisen viisaudella hän selvittää
mitä eriskummaisia hullutuksia raha ja rakkaus saattavat itse kullekin
meistä teettää.
"Marple
tutkii karttoja ja matkustaa Paddingtonin junilla edes takaisin. Näin
hän päättelee ruumiin paikan ja usuttaa nuuskijaksi tehokkaan Lucy
Eyelesbarrowin. Tämä pestautuu taloudenhoitajaksi Rutherford Hallin
kartanoon ja löytääkin sieltä ruumiin. Poliisi puuttuu vihdoin asiaan
mutta Marple selvittää jutun perinteiseen tyyliinsä. Hyvä kirja.
Joyce Porter
Dover ja tukala leikkaus
WSOY 1968 - Sapo 88
Dover and the unkindest cut of all 1966
Sietämätön Dover joutuu kesken lomaansa selvittelemään epäilyttävää itsemurhaa ja murhaa ikävässä ja sateisessa pikkukaupungissa. MacGregor nielee taas solvaukset ja Doverin ilkeydet. Paljastuu, että paikkakunnalla pitääkin todellista valtaa naisyhdistys.
Helle Stangerup
Punahilkan hautakirjoitus
WSOY 1968 - Sapo 89
Gravskrift for rödhaette 1967
"Nipuittain sadan kruunun seteleitä on kätketty Convair Metropolitanin karkean käytävämaton alle Bromman lentokentällä. Päälentoemäntä Gunilla Jahnson kerää ne yhteen läjään, lumoutuu rahojen paljoudesta ja punaisesta väristä. Hän ei kuule hiipiviä askeleita, ei näe kohoavaa käsivartta. Murhan epäilykset kohdistuvat neljään työtoveriin. Kaikilla on motiivi eikä kenelläkään alibia, kaikki valehtelevat ja syyttävät toisiaan. Kun seurue joutuu reittilennolle Madeiraan, epäiltyjen hermot kiristyvät räjähtämispisteeseen. Komisario Jeppsen ratkaisee hankalaa palapeliä paljastaakseen rikollisen, jonka omallatunnolla on kolmen ihmisen henki."
Komisario selvittelee lentoemännän murhaa. Kirjassa seurataan lentokoneen henkilöstön vaiheita ja keskinäistä kyräilyä kunnes syyllinen löytyy. Liikutaan Tukholmassa, Madeiralla ja tietysti lentokoneessa. Pohjoismaiset kirjat ovat näköjään kotoisampia kuin amerikkalaiset ja englantilaiset.
Joan Aiken
Vihan kylvö
WSOY 1968 - Sapo 90
Hate begins at home 1967
”Tarinan päähenkilönä on Caroline Conroy, viehättävä tyttö, joka on menettänyt muistinsa. Tärkeä tapahtuma hänen menneisyydestään on jäänyt pimeään. Hän on toipumassa kotonaan vanhassa rappeutuneessa sukukartanossa, ympärillä välinpitämätön äiti, hyväntahtoisen halveksiva sisar, hassahtanut serkku ja takkuinen hovimestari. Paikka ja ihmiset ovat ahdistavia ja jossakin taustalla on tuntematon, käsittämätön uhka.”
"Mies on vihollinen, hymyilevä muukalainen. Hän odottaa tyttöä, jonka hän aikoo murhata tyynesti ja häikäilemättä.
Caroline Conroy on viehättävä tyttö, mutta hän on menettänyt muistinsa.
Caroline on toipumassa kotonaan vanhassa rappeutuneessa sukukartanossa.
Seuranaan hänellä on välinpitämätön äiti, hyväntahtoisen halveksiva
sisar, hassahtanut serkku ja takkuinen hovimestari. Kartano ja ihmiset
ovat ahdistavia, ja jossakin taustalla on tuntematon uhka. Henkeäsalpaava dekkari, hurja kissa ja hiiri –leikki, jossa murhaaja paljastetaan ensimmäisessä lauseessa. Vai paljastetaanko?"
Kirjasta käy hyvin ilmi se tosiseikka, että läheisten ihmisten väärä tai pahantahtoinen suhtautuminen voi olla hyvin kohtalokasta. Kertomuksen alkupuoli on melko sekava. Paikasta ja ajasta toiseen hypitään niin, ettei lukija pysy kärryillä.
Joan Fleming
Raha ei ratkaise
WSOY 1968 - Sapo 91
No bones about it 1967
”Juttu alkoi kodikkaasti kalkkunapäivällisillä. Näin hieno ateria ei ollut tavallista Borganin perheessä, joka elää kituutti ränsistyneessä talossaan Bedfordshiressa, vajaat viisikymmentä kilometriä Lontoosta. Mutta 80-vuotias isoisä alkoi pian jaella perheelle rahaa, aluksi pieniä summia, vähitellen nippukaupalla suuria seteleitä. Jokainen saattoi toteuttaa toiveensa. Köyhistä Borganeista tuli upporikkaita. Mistä rahat tulivat ja mihin yhtäkkinen yltäkylläisyys johti? – Lopulta koko perhe oli syytettyjen penkillä vastaamassa niin kammottavasta rikoksesta, että heitä nimettiin Borgioiksi. Sanottiin, että hirttäminen olisi ollut armelias tuomio näille läpeensä paatuneille ihmisille. Isoisän rahat olivat kovin kuumia.”
Sinänsä mielenkiintoisen tarinan tekee ärsyttäväksi tyyli, jolla se kerrotaan. Juoni etenee eri henkilöiden kertomana ja sama tapahtuma saatetaan kertoa pariin kertaan eri näkökulmista. Ikävintä on kuitenkin se tapa, jolla heti tarinan alussa kertojat viittaavat tulevan oikeudenkäynnin tapahtumiin. Ei ole vielä edes tehty rikosta ja lukijalle kerrotaan jo syyttäjän lausahduksia. Tällaisen temppuilun sijaan mukavinta olisi lukea selkeää kertomusta, joka etenee kronologisesti.
Nicolas Freeling
Kaksipiippuinen
WSOY 1968 - Sapo 92
Double-barrel 1964
"Amsterdamilainen etsivä van der Valk lähetetään hollantilaiseen pikkukaupunkiin. Kaupunkilaiset ovat joukkohysterian vallassa: heidän joukossaan elää nimettömien kirjeiden kirjoittaja, säädytön vihjailija, jonka puuhat ovat saaneet aikaan jo kaksi itsemurhaa; lisäksi yksi kaupunkilaisista on menettänyt järkensä. Kaikki pelkäävät, kukaan ei halua puhua, naapurien moraalia valvotaan. Raskaimman epäilyksen kohteena on arvoituksellinen herra Besancon, muukalainen, juutalainen intellektuelli, joka näyttää välttelevän muita ihmisiä. Herra Besancon osoittautuu syyttömäksi siihen, mistä häntä syytetään. Mutta onko hän todella viaton? Älykkäiden psykologisten rikosromaanien tekijänä tunnettu Freeling kehittää taitavasti kaksi yhdenmuotoista rikoskuviota - toisen ylle laskeutuu massamurhaajan pelottava varjo."
Gerd Nyquist
Haudan hiljaisuus
WSOY 1968 - Sapo 93
Stille som i graven 1966
"Suuressa synkässä talossaan asuu eversti Lunde kolmen naisensa kanssa. Siellä tapahtuu merkillisiä asioita, varsinkin talon kummitusullakolla."
"Sukuhaudalle ilmestyy laatta, johon on siististi hakattu sanat: "Olen nurmi, en peitä mitään." Kukaan ei tunnu tietävän, mistä kivi on tullut. Vanhassa synkässä sukukartanossa on haudan hiljaista, sukulaiset pelkäävät. Ja yöllä tapahtuu se, mitä kaikki ovat odottaneet: murhaaja lähtee liikkeelle."
Lehtori Martin Bakke on pääosassa Osloon sijoittuvassa rikosromaanissa. Norjatar Gerd Nyquist on kirjoittanut neljä rikosromaania ja muita kirjoja. Sapo -sarjassa on ilmestynyt tämän lisäksi Ei kukkia vainajille (Sapo 62).
Martin Russell
Pohjoiseen vie kuoleman tie
WSOY 1968 - Sapo 94
No Through Road 1965
”Modernia jännitystä. Miehen paniikinomainen painajaisunen kaltainen pako kohti pohjoista. Kaksi murhaa, verijälkiä, autossa kuristettu tyttö. Mies pidätetään: hän tunnustaa kaiken. Selvääkin selvemmältä näyttävän jutun rutiinitutkimukset tuovat esiin odottamattomia seikkoja. Ilmaantuu todistajia, joiden lausunnot käyvät täysin ristiin pidätetyn oman kertomuksen kanssa. Juttu lähtee purkautumaan hitaasti, yhä yllättävämmin kääntein. Martin Russell tarjoaa lukijalle oivallisen juonen, intensiivistä kerrontaa ja poikkeuksellisen ratkaisun. Modernia englantilaista jännitystä.”
Ensin kuvataan hepun kiivas automatka pohjoista kohti, sitten kerrotaan takautuvasti matkaa edeltävät vaiheet. Hän on raskaasti pettynyt avioliitossaan ja vaimo on suorastaan pettänytkin häntä. Kirjailijana hänen olisi elätettävä tuhlaileva vaimonsa, mutta tämä ei anna hänelle edes kirjoitusrauhaa. Niinpä kolmannen näytelmän kirjoittaminen viivästyy. Onko alussa kuvattu ajomatka murhineen kirjailijan mielikuvitusta ja taustatutkimusta näytelmää varten vai onko hepun piinattu mieli tehnyt tepposet ja hän luulee murhanneensa. Vai onko kyseessä ovela juoni harhauttaa poliiseja?
Lars Jansson
Viisituhatta puntaa
WSOY 1968 - Sapo 95
Femtusen pund 1967
“Herra Murchinson puurtaa eteenpäin Lontoon hyisessä tammikuun säässä. Siisti ja säntillinen, mutta auttamattoman nukkavieru herra Murchinson huutokauppakamarilta. Mies jota tyhjä lompakko vainoaa. Mutta nyt hänellä on salkussa viisituhatta puntaa! Hän on löytänyt rahat. Tai ei nyt aivan löytänyt... Hurjat unelmat, oma talo, urheiluauto, ennen kokemattomat ilot ja nautinnot kangastelevat herra Murchinsonin mielessä. Mutta ensin hänen on saatava punnat liikkeelle, mitä pikimmin sen parempi. Oveluus kasvaa, mutta silmukka kiristyy. Lars Jansson tunnetaan Muumi-sarjakuvien nykyisenä piirtäjänä.”
Muutamissa muissakin lukemissani kirjoissa käsitellään samankaltaista aihetta. Heppu löytää suuren summan rahaa ja miettii mitä tekisi. Aina he törsäävät setelit tökerösti ja joutuvat kiinni. Tämän kirjan sankari ei tee poikkeusta. Kivasti kerrotun tarinan mielenkiinto säilyy loppuun asti. Hepun typeryys vain latisti lukunautintoa. Suomenruotsalainen Janssonin tarina sijoittuu ihmeteltävän hyvin Lontooseen. Hän luki paljon englanninkielistä kirjallisuutta ja käänsi englanninkielisiä salapoliisiromaaneja ruotsin kielelle.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 2/1969: "Muumi-sarjojen nykyinen kuvittaja on ryhtynyt jännityskirjailijaksi. Kun miehellä on rikkaita mielitekoja ja köyhyys estää häntä niitä toteuttamasta, saattaa tilaisuus tehdä rikollisen. Tässä varsin kiinteässä ja jännittävässä rikostarinassa käy näin ja tehty rikos saa päähenkilön käyttäytymään epäloogisesti ja järjettömästi, paljastavasti. Rikos aiheuttaa uuden rikoksen, tämä kiristyksen. Raha tuo mukanaan rakastajattaren, rahan loppuminen taas uuden rikoksen. Lopulta kaikki on kasaantunut niin hirvittäväksi painajaiseksi, että lopun täytyy tuntua helpotukselta. Kotimaisen jännityskirjallisuuden huipuksi tätä sanoisin. Käännös on hyvä."
Sven Svenson
Tee tiedettä ja tapa
WSOY 1968 - Sapo 96
Mord och lärda mödor 1967
Akateemisiin piireihin sijoittuva rikostarina. Upsalan yliopistossa kilpaillaan historian professuurista ja yhtä hakijaa ammutaan.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 3/1969: "Upsalalainen yliopistoympäristö on innostanut muitakin ruotsalaisia dekkarintekijöitä, ainakin Maria Langia. Saattaa toki korkeasti oppineissakin piireissä tapahtua yhtä ja toista, asiakirjojen väärennyksestä ja tuhopoltosta murhayritykseen. Se, että murha jää vain yritykseksi ja myös virallisesti selvittämättä, heikentää romaania nimenomaan dekkarina, tekee sen jotenkin kesyksi. Parasta kirjassa on yliopistokaupungin ilmapiirin kuvaus sekä muutamat hupaisasti osuvat tieteen tekemisen ja salapoliisintyön rinnastukset."
Michel Dedina
Minkin pehmeä kosketus
WSOY 1969 - Sapo 97
The mink steal 1966
”Ammattivaras Greasy Dick Harlemista on tiukoilla. Jos hän ei pysty järjestämään velkojalleen kahta tuhatta dollaria, häntä uhkaa Coltin kylmä kosketus. Greasy murtautuu turkisliikkeeseen ja saa saaliikseen nipun minkinnahkoja. Samaan aikaan samassa liikkeessä tehdään murha. Poliisin mielestä murto ja murha täydentävät toisiaan erinomaisesti. Greasy huomaa joutuneensa pinteestä pahempaan: pari tonnia pitäisi saada kokoon, poliiseja on joka kulmassa, eikä oikea murhaajakaan taida olla hänelle kovin suopea. Nyt ei auta muu kuin paljastaa nopeasti murhaaja, sillä Greasyllekin on sentään oma nahka kalliimpi kuin minkinnahat.”
Tämä muistuttaa Westlaken tarinoita. Pääosassa on konna ja kirjailija yrittää saada lukijan sympatiat rikollisen puolelle. Eikä heppu joudu edes kiinni varkaudestaan. Tarinana kuitenkin sujuva ja toimiva.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 4/1969: "Alamaailman erilaisten ammattilaisten, varkaiden, murhaajien, varastetun tavaran välittäjien jne. jokapäivää kuvasteleva dekkari. Tavaratalovarkauksiin erikoistunut rikollinen havaitsee taiten suoritetun murtonsa seurauksena joutuneensa yllättäviin vaikeuksiin sekä turkissaaliinsa rahaksimuuton että uhkaavan murhasyytteenkin osalta, sillä samoilla apajilla on ollut kovapintaisempiakin rikollisia. SaPo-sarjassa tapaa sekä tyyliltään että juonenliikkeiltään tätä kirjaa onnistuneempia, eikä tuherteleva päähenkilökään oikein jaksa kiinnostaa."
Nicolas Freeling
Sateisen maan kuningas
WSOY 1969 - Sapo 98
The king of the rainy country 1966
"Tällä kertaa van der Valk jäljittää salaperäistä monimiljonääriä, joka pakenee ympäri Eurooppaa, huvikeskuksesta toiseen, seurassaan saksalainen teinikaunotar. Etsivämme maku on, kuten aina, erehtymätön, hänen huomionsa kihelmöivän herkullisia. Juuri hän on oikea henkilö ratkaisemaan miljonäärin arvoituksen."
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 4/1969: "Van der Valk, Freelingin hollantilainen etsiväsankari, pannaan miljonäärimiehen jäljille, joka teknisesti katsoen ei ole tehnyt mitään rikosta, vain - kadonnut. Valkin perusominaisuuksiin kuuluu miellyttävä simenonilainen mietiskely, hitaan kiiruhtamisen leima. Tämänkertainen Freeling jäi minusta kuitenkin edellisiään heikommaksi - nyt kirjailija ei ole syventänyt herkullista alkuasetelmaa pitemmälle motiivejaan, henkilöt jäävät kiinnostavuudestaan huolimatta tarkentamista vaille, koko kirjaa leimaa ärsyttävä helppouden tunne. Paljon ideoita ja mahdollisuuksia, mutta ne jäävät keskitason kohdalle."
Helle Stangerup
Keltaiset käsineet
WSOY 1969 - Sapo 99
Gule handsker 1968
"Kun nuori Ingeborg Magnus saapuu pieneen saarelaisyhteisöön etsimään tuntematonta tätiään, häntä odottaa yllätys. Saaren hautuumaalla hän näkee hautakiven, jossa on hänen oma nimensä ja kuvansa. Ingeborg saattaa itsensä vaaraan kun hän tutkii perheen traagista menneisyyttä."
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 5/1969: "Tanskassa Helle Stangerup nostatti ihailun myrskyn jo esikoisdekkaristaan lähtien, ja meilläkin vastaanotettiin viimevuotinen 'Punahilkan hautakirjoitus' yksimielisen myönteisesti. Tämä kartanomiljööseen nivottu uusi dekkari elää vahvasti eräänlaisen kasvatetun kauhutunnelman varassa. Kuvitelmat ja yhteensattumat tulevat rikollisen avuksi, ja yksinäisen tytön paniikki kasvaa määrättömiin. Perinteinen ja melko pieni aihe pysyy tiiviinä, koska teos on sivuluvultaan jokseenkin suppea, mutta kovin merkillisenä suorituksena en sitä pidä."
Agatha Christie
Ikiyö
WSOY 1969 – Sapo 100
Endless night 1967
”Yö
ja aamu jokainen, jollekin tuo kurjuuden. Joka aamu, joka yö, jonkun
sydän riemuin lyö, jonkun sydän riemuin lyö, jonkun osa ikiyö” –William
Blake (Aufuries of Innocence).
”Ikiyö vuodelta 1967 on Agathan
myöhäisemmän luomiskauden huipputeos ja samalla yksi hänen harvoista
teoksistaan, joissa hän on poikennut perinteiseltä alueeltaan modernin
psykologisen rikostarinan alueelle. Ikiyössä Dame Agathan on sanottu
hämäävän lukijaa aivan sietämättömällä tavalla! Alkuasetelma on pettävän
romanttinen. Köyhä autonkuljettaja nai rikkaan perijättären. Ylellisen
ja matkustelevan elämänsä turvasatamaksi rakastavaiset hankkivat vanhan
idyllisen maalaiskartanon lumoavalta paikalta meren ääreltä. Milloin he
ensimmäisen kerran kuulivat Mustalaismäkeen liittyvästä kirouksesta?
Merkkeinä siitä ovat ikkunasta lentänyt kivi, kuollut lintu lävistettynä
lattialla. Sitten tapahtuu onnettomuus…”
Elämänkertateoksessaan
Agatha kertoo kiinnostuksestaan taloihin. Tämän näkyy monissa hänen
teoksissaan, rakennusten tarkassa kuvailussa, päähenkilön mieltymyksestä
johonkin taloon jne. Tässäkin kirjassa unelmien talo esittää keskeistä
osaa. Kirjan alkuluvut ovat pitkästyttäviä ja lukija odottelee
malttamattomana juonen kehittymistä. Verkkaisesti se lähteekin
liikkeelle huipentuen todella yllättävään loppuun.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 5/1969:
"Tarinan alkuosa on mielestäni melkoisen vätystävää viikkolehtien
jatkoromaanien tunnelmointia rikkaine tyttöraukkoineen, vihamielisine
sukuineen, mustalaisen ennustuksineen ja kuolevine arkkitehtineroineen,
eikä tarvittavaa atmosfääriä synny oikein loppujenkaan lopuksi, niin
yllättäväksi kuin murhaaja onkin tekijän aivoituksissa asetettu. Täti
Agatha ei edes ole ollut kyllin reilu suodakseen lukijalleen riittävät
edellytykset oman ratkaisun löytämiseen, mikä toki on monen paatuneen
dekkarinlukijan isoja iloja."
Joan Fleming
Syteen tai saveen
WSOY 1969 - Sapo 101
Kill or cure 1968
"Joan Fleming on kehitellyt riemastuttavan hauskan ja nerokkaan juonen
rikkaan englantilaisen gin-and-tonic -seurapiirin vaiheille. Päähenkilö
Jeremy Fisher on menestyvä seurapiirilääkäri, jolla on upporikas
amerikkalainen vaimo, edustava kalastusvälinekokoelma ja – sihteeri.
Kesken moisen idyllin hänet sotketaan salakavalasti rumaan
aborttijuttuun. Tyttö kuolee. Tapahtumat riistäytyvät mielettömäksi
seikkailuksi, jossa on murhaa, petosta, mystiikkaa ja kiristystä. Ja
kaiken keskellä häärää hämmentynyt Fisher, jonka niskoilla on muiden
huolien lisäksi kuolleen tytön itsepintainen lordi-isä sekä mykkä poika."
Tämän brittiläinen kirjailijatar kirjoitti 33 jännäriä joista SaPo -sarjassakin on julkaistu viisi. Teokset ovat kovin vaihtelevan tasoisia ja ne poikkeavat tyyliltään tavanomaisista salapoliisikertomuksista. Tämä kirja alkaa jotenkin ärsyttävästi päähenkilön, lääkäri Jeremy Fisherin, typerällä käytöksellä. Hän sekaantuu laittomaan aborttijuttuun ja sellaisesta pelistä on tietysti ikävät seuraukset. Mykkä nuorimies ilmaantuu vastaanotolle ja Jeremy majoittaa hänet luokseen, mutta ajaa hänet lopulta tiehensä. Kaiken hölmöilyn lisäksi lääkärimme juomaan sekoitetaan eräillä kutsuilla huumetta ja sekopäissään hän murhaa vaimonsa. Vai murhaako? Lukijaa pidetään samalla lailla narrina kuin lääkäriäkin. Lopulta selviää, että vaimo onkin ollut uskoton vuosikausia heppumme uppoutuessa työhönsä. Välillä meinasin jättää hullutuksen kesken, mutta halusin kuitenkin tietää, mihin kirjailija tarinaansa kuljettaa. Lopussa heppumme makaa käsipuolena sairaalassa, mutta viereltä löytyy lohduttaja - lääkärin uskollinen sihteeri Sally. Ei aihetta toiseen lukukertaan.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 6/1969: "Rahakkaiden seurapiirien party-kuviot sekoavat, kun abortin tehnyt tyttö valitsee kuolinpaikakseen erään johtajan kodin. Kuolemantapauksen seurauksena särkyy mm. lääkärinä paikalle kutsutun minä-kertojan muodon vuoksi ylläpidetty strindbergiläinen aviosuhde hämmentävien tapahtumien mylläkkään. Fleming edustaa melko uutta englantilaista dekkarit aitoa, ja molemmat tähän asti suomennetut teokset on Sapo-sarjassa merkitty modernin jännityksen tunnuksin. Uutta mielestäni on lähinnä parodisten ja absurdien ainesten osuus juonikuvion sommittelussa, koska perinteiseen seurapiiriasetelmaan siten tulee kohdittain varsin huvittavia ja omaleimaisia piirteitä. Kaukana ei tosin liioin ole eräänlainen väkinäistyminenkään."
Joyce Porter
Dover ja hankala raskaus
WSOY 1969 - Sapo 102
Dover goes to pott 1968
"Upporikkaan englantilaisen tehtailijan tytär murhataan pikkukaupungissa. Jutusta tulee arkaluonteinen ja kiusallinen, joten paikallinen poliisi kutsuu hätiin Scotland Yardin, jonka tiedetään toimivan hienotunteisesti ja diplomaattisesti. Ikävä kyllä tapahtumien keskelle astuu suurine jalkoineen komisario Dover, joka röyhtäilee, karjuu teetä ja antaa apulaisensa kersantti MacGregorin hoitaa ikävät rutiinihommat. Itse Dover keskittyy aivotyöhön – sijoitettuaan ensin yli satakiloisen ruhonsa natisevaan hotellisänkyyn. Mutta murha alkaa vähitellen selvitä."
Kyllä on vastenmielinen ja ärsyttävä tyyppi tuo Dover. En suostuisi olemaan hänen työtoverinaan... Sujuvasti kerrottu tarina rikkaan englantilaisen tehtailijan tyttären murhasta.
Patricia Moyes
Totuus nukkuu sikeästi
WSOY 1969 – Sapo 103
Johnny Under Ground 1965
Emmy
Tibbett oli sodan aikana ilmavoimissa vapaaehtoisena. Hän oli tuolloin
rakastunut lentäjä Beau Guestiin, jonka sanottiin tehneen itsemurhan
syöksemällä koneensa Pohjanmereen. Veteraanien tapaamisessa Emmylle
selviää, että hän oli viimeinen joka näki Guestin elossa. Hän huomaa,
että kaikilla tapahtumiin liittyvillä henkilöillä tuntuu olevan jotain
salailtavaa. Emmyn aviomies, Scotland Yardin tarkastaja Henry Tibbett
huomaa vaimonsa törmänneen johonkin pahaenteiseen. Hän ei kuitenkaan
voinut estää vaimoaan tonkimasta menneisyyttä. Nimettömät kirjeet ja
epäilyttävä itsemurha osoittivat että jollain oli salaisuus, eikä hän
epäröisi tappaa estääkseen sen paljastumisen.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 1/1970: ”Toisen maailmansodan aikaisen hävittäjätukikohdan muistojuhlissa
palataan parinkymmenen vuoden takaisiin olosuhteisiin, joissa silloinen
lentäjäkuuluisuus oletettavasti teki itsemurhan. Lentäjän varakas leski
haluaa rahoittaa miehensä muistolle omistetun teoksen, jota varten
entiset tukikohdan jäsenet joutuvat palauttamaan mieleensä asioita,
jotka joidenkin kohdalla kääntyvät aivan uuteen merkitykseen.
Perinteistä englantilaista dekkaritaitoa varsin menestyksekkäästi
edustava Moyes on tässä solminut viihteellisesti virkeän ja pitävän
dekkarikudoksen.”
Raymond Chandler
Liian nokkela murha
WSOY 1969 - Sapo 104
Smart-Aleck kill 1950
"Neljä tosi kovaksi keitettyä dekkaritarinaa, jotka Chandler kirjoitti ennen kuin loi Marlowen. Mestarin ote näkyy jo näissäkin. "Jos et tiedä miten jatkaa, pane mies tulemaan ovesta ase kädessä", neuvoi Chandler kerran kirjailijakollegoitaan. Näissä tarinoissa ovet avautuvat, veri virtaa, polvet notkahtelevat. Naisilla on neljän ja puolen tuuman ranskalaiset korot, hajuveden merkki Midnight Narcissus. Ja kun ovet eivät avaudu, ne lyödään mäsäksi kirveenhamaralla ja huone pannaan silpuksi. Ja hengestään pääsee hyvin kätevästi."
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 1/1970: "Chandler on näköjään palaamassa oikeutettuun asemaansa dekkarieliitissä oltuaan kuolemansa jälkeen hieman unohduksissa. Viime aikojen kansainvälisissä uudestiarvioinneissa jopa hänen varhaisemmat lyhytmuotoiset tuotteensakin on tarkoin otettu varteen. Siten näilläkin varsin kovapintaisilla ja ruumispitoisilla rikostarinoilla on tietty arvonsa myöhempien teosten harjoitelmina tai alkumuotoina, vaikka niistä mielestäni vielä puuttuu se tyylillis-yhteiskunnallinen melankolia, joka Philip Marlowe-romaaneissa jäi pysyvänä mieleen ja tavallaan leimaa hänen koulukuntansa dekkareita vielä nytkin."
Agatha Christie
Neiti Marplea ei petetä
WSOY 1969 – Sapo 105
They do it with mirrors 1952
"Carrie
Louisella on taipumus ihastua vääriin miehiin. -Taas uusi höyrähtänyt
tyyppi, sanoo hänen sisarensa kolmennesta aviomiehestä, joka on
perustanut koulukodin nuorisorikollisille. Paikka vilisee pahatapaisia
poikia, henkilökuntaa sekä sukulaisia, jotka mainitaan testamentissa.
Sisar arvelee, että Carrie Louise on vaarassa. Ja talon ilmapiirissä on
jotain outoa. Outoa hyvinkin, huomaa neiti Marple saapuessaan kartanoon,
mutta koskeeko se hentoa, sydämellistä talon rouvaa, jota kaikki
näyttävät jumaloivan? Jännitys huipentuu myrkkyyn ja laukauksiin.
Mysteerio alkaa selvitä vasta, kun neiti Marple tulee ajatelleeksi
taikatemppuja, varsinkin sitä, jossa nainen sahataan kahtia."
Neiti
Jane Marplen lapsuudenystävä Carrie Louise asuu Stonygatesissa, jossa
hänen miehensä pitää nuorisorikollisille tarkoitettua ammattikoulua.
Carrien sisaren, rouva Van Rydockin mielestä siellä on jotakin hullusti.
Vanhaneiti menee sinne vierailulle ottamaan asiasta selvää. Kartanossa
asuu sekalainen joukko sukulaisia ja uusperheen jäseniä.
Koulurakennuksessa majailevat lisäksi nuoret konnat. Marple jututtaa
heitä kaikkia ja lukijalle selvitetään heidän asemaansa. Tarkkana pitää
olla että kaikista pysyy kärryillä.
Stonygatesin johtokunnan
jäsen tulee yllättäen vierailulle ja pian hänet murhataan. Asetelma on
kuin hyvin harjoitetussa näytelmässä. Valot sammuvat, viereisessä
huoneessa käydään ampumiseen johtavaa riitaa ja välittömästi tämän
jälkeen kolmannesta huoneesta löytyy ammuttu mies. Poliisit tulevat
tutkimaan tapausta, mutta päähenkilömme tietysti lopulta keksii kuka,
miten ja miksi. Kyseessä on korkeatasoinen salapoliisiromaani värikkäine
henkilöhahmoineen tuttuun Agatha Christien tyyliin.
Teosarvio arvostelevassa kirjaluettelossa 1/1970:
"Tekijän Hercule Poirot'n rinnalla suosima rikosten selvittäjä, vanha
neiti Marple, on tällä kertaa hyväntekeväisyyttä harjoittavan
kartanonomistaja-perheen vieraana, koska sukulaiset epäilevät, että
kartanon rouvan henki on vaarassa. Tilalla vilisee sekä vieraita että
omaisia pahantapaisista hyväntekeväisyysobjekteista puhumattakaan, joten
neiti Marplella riittää työtä lampaiden ja susien erottamisessa
toisistaan. Kohdittain tarina mielestäni vätystää eteenpäin, joten
tekijänsä vetreintä satoa se ei ole, mutta riittänee silti uskollisille
Christie-faneille."
Joan Fleming
Tappava rakkaus
WSOY 1970 - Sapo 106
Hell's belle 1968
"Oletteko tekin hirveän onneton, kysyi tyttö seuralaiseltaan Seinen Pont Alexndre III -sillalla. Seuraavana kauhistavana tuokiona tyttö jo ongittiin kuiville epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen. Juuri sillä hetkellä he rakastuivat toisiinsa kuolettavasti. Englantilainen mies, jolla oli kaikki pätevät syyt unohtaa ja kätkeä surkea menneisyytensä, ja ranskalainen seurapiirityttö, häkellyttävän seksikäs pikku Sunnuntai, jonka oli pakko olla piilosilla pahan äitipuolensa kanssa Pariisissa, kotikaupungissaan. George luuli aloittaneensa uuden, onnellisemman elämän. Kun hän huomasi joutuneensa ansaan, olikin jo liian myöhäistä. Sillä Sunnuntai halusi murhaa. Ja murhan hän sai."
Kirja alkaa lupaavasti. Kahden onnettoman ihmisen tiet kohtaavat Pariisissa. Pian juttu kuitenkin lässähtää ryypiskelyyn ja loputtomaan harhailuun ympäri kaupunkia. Pariisin kävijöille kirja tarjoaa mukavan tilaisuuden muistella tuttuja paikkoja.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluoettelossa 2/1970: "Koulusta erotettu ranskalainen seurapiirityttö ja englantilainen pikkurikollinen kohtaavat sattumalta Pariisissa juuri, kun molemmat ovat itsemurhahankkeissa. He lyöttäytyvät yhteen, ja aluksi suhde lupaa jopa onnea. Ennen pitkää miehelle kuitenkin selviää, että tyttö tunnottomasti suunnittelee murhaa ja tarvitsee sen toteuttajaksi miestä. Tähän mies ei pysty, ja kirjan päätös on jopa traaginen. Tässä Flemingin kolmannessa suomeksi ilmestyneessä, modernin jännityksen tunnuksin merkityssä teoksessa absurdi sävy on entisestäänkin vahvistunut, ja koko tarinassa on omalaatuisen karmeanhilpeän marionettinäytelmän tuntu tuommoiseen kissa-hiiri -leikin tapaan. Lajissaan hyvin tehty teos, mutta itse puolestani taidan asettaa hyvin tehdyn perinteisen dekkarin etusijalle."
Patricia Moyes
Setä Kuolema Hollannissa
WSOY 1970 – Sapo 107
Death And The Dutch Uncle 1968
“Tuulimyllyn
siipi on kammottava, kuin jättiläismäisen luurangon käsi. Hiljaa
kirskahdellen se lähtee liikkeelle, kehittää valtavan vauhdin ja
pyyhkäisee tieltään kaiken. Sitoessaan uhrinsa myllyn alle murhaaja
tiesi tämän. Sen tiesi myös apuun rientävä Scotland Yardin ylikomisario
Henry Tibbett. Mutta ehtiikö hän ajoissa? Hänen on valittava yksi
kolmesta tuulimyllystä, jotka armoton automaattikoneisto käynnistää klo
10. Aikaa neljä minuuttia. Setä kuolema kiitä Lontoosta Amsterdamiin ja
pitkin Hollannin idyllistä maaseutua. Mistäkö kaikki alkoi? Ihan
tavallisen näköisestä tavallisiin vaatteisiin pukeutuneesta
keskikokoisesta miehestä, jolla oli ihan tavallinen tekoparta ja ihan
tavalliset tummat lasit.”
Tällaiset kirjat pitäisi oikeastaan
kieltää. Hyväuskoinen lukija ajattelee lukea viitisentoista minuuttia
ennen nukahtamistaan, mutta huomaakin lukeneensa pari tuntia ja aamulla
sitten väsyttää… Erinomainen jännäri aitoon 60–70 luvun tyyliin!
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 3/1970:
”Moyesin äsken suomennettuun 'Totuus nukkuu sikeästi' -dekkariin
verrattuna yllättävän pitkäpiimäinen, vaivalloisesti käynnistyvä teos.
Pikkurikollisen murhaselvittelystä paisuu melko monimutkaisia teitä
kansainväliseen politiikkaan liittyvä suurjuttu, jonka loppuvaihe
tapahtuu Hollannissa asiaankuuluvine tuulimyllyjen hyväksikäyttöineen.
Jos dekkarin voi vaivatta keskeyttää ja vaivoin jatkaa, niin paha on.”
Martin Russell
Sakkokorkona kuolema
WSOY 1970 - Sapo 108
Danger Money 1968
”Ei alun perin ollut kysymys suoranaisesta rikoksesta. Kassanhoitaja Paul Hobbs oli vain saanut tarpeekseen jatkuvasta kiireestä, kehnosta palkasta, olemattomista ylenemismahdollisuuksista. Oli vain viaton, vaikkakin uhkarohkea suunnitelma, jota Hobbs päätti käyttää asemansa parantamiseksi. Juttu kääntyi rikolliseksi vasta kun pankki todella ryöstettiin – päivää ennen sovittua aikaa. Epäilykset kohdistuivat myös kassanhoitajaan, ja oli vain Hobbsin sana raudanlujia todisteita vastaan. Näytti siltä, että Hobbs sai maksaa – ja sakkokorkona oli kuolema.”
Outo heppu tämä Hobbs. Käyttäytyy jotenkin typerästi, mutta selvittää sotkun lopulta yllättävän hienosti.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluoettelossa 3/1970: "Omalaatuinen teos, jota on vähän vaikea sijoittaa tavallisten rikos- tai jännitysromaanien joukkoon. Muuan pankin pikkuvirkamies punoo ovelan juonen säästyäkseen uhkaavalta erottamiselta. Juonta siis on, mutta sen kertominen ja selostaminen tekee kuivahkon ja liian harkitun vaikutelman. Paha kyllä, huumorillakaan ei ole sijaa, ei myöskään tyylillisellä ilolla, ja niin teos tuskin tarjoaa sitä, mitä lukijalla on oikeus odottaa."
Agatha Christie
Kolmas tyttö
WSOY 1970 – Sapo 109
Third Girl 1966
”Myrkkyä,
veitsiä, veritahroja… Rahakkaiden ihmisten ja pitkätukkanuorison
epämääräistä törmäilyä: muuan tyttö katoaa, jotakuta naista kalautetaan,
joku lähettää väärennetyllä allekirjoituksella varustetun kirjeen. Vain
yhden vaatimattoman murhan Hercule Poirot olisi vielä tarvinnut, ja
koko juttu olisi ollut sillä siisti. Mutta murhasta ei ollut tietoa. Tai
kenties sittenkin tekeillä oli murha, sama josta hippityttö oli puhunut
ilmestyessään odottamatta paikalle kun Poirot oli syömässä herkullista
varhaisaamiaistaan. Poirotin mieleen tulee nainen joka hyppäsi
ikkunasta, hän muistaa erään muotokuvan ja tekotukan – ja kaikki alkaa
näyttää toiselta.”
Mukava kirja sisältää ajankuvaa 60-luvulta.
Agatha Christie on kuin kotonaan svengaavan Lontoon pyörteissä. Kirja on
viihdyttävä ja sopivan helppolukuinen.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluoettelossa 6/1970:
"Vanhoilla päivillään Agatha Christie ottaa uusimmissa dekkareissaan
tarkoin varteen niin nykynuorison tyypillisyydet kuin muodin oikut
peruukin suomia hämäämismahdolisuuksia myöten. Virkeästi hän tässä
parodioi myös itseään vanhenevassa menestyskirjailijarouvassa, ja mikäpä
sen mainiompaa. Hieman puuroutuva juonen käsittely sentään estää tämän
kohoamasta tekijänsä kukkeimpien kausien tasoon."
Ursula Curtiss
Varo! Sairaala-alue
WSOY 1970 - Sapo 110
Danger: Hospital Zone 1966
"Jännitys alkaa todella hehkua, kun Emily Reid herää eräänä aamuna sairaalassa uuden huonetoverinsa hourailuun: jotakin koirasta, jotakin liljasta ja siitä mitä tapahtuu kun alkaa sataa lunta. Muutaman tunnin kuluttua ensimmäiset hiutaleet leijailevat maahan. Mutta Emilyä askarruttaa Charles Telfair: jotakin on tosiaan vialla. Hoitajattaretkin ihmettelevät miksi vasta kihlautuneen nuoren viehättävän naisen sulhanen ei anna itsestään elonmerkkiä. Ei soita, ei lähetä kukkia."
Parikymmentä jännäriä kirjoittaneen amerikkalaiskirjailijattaren keskinkertainen teos. Tapahtumia kuvaillaan eri tahoilta. Lukija käy sairaalassa olevan päähenkilön luona, seuraa tämän kiusallisen serkkutytön puuhia, tarkkailee konnapariskunnan vehkeilyjä ja paheksuu tuomarin rouvan edesottamuksia. Tarinaan on koetettu saada jännitystä, mutta siinä ei aivan onnistuta. Kirjassa on jotenkin sähläyksen tuntua, mutta juoni viedään kunnialla päätökseen.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluoettelossa 5/1970: "Äkilliseen munuaistulehdukseen sairastunut nuori morsian on sairaalassa kuullut huonetoverinsa hourailevan ja toteaa myöhemmin kyseessä olleen murhasuunnitelman. Erinäisten yhteensattumien vuoksi hänen yhteytensä ulkomaailmaan ovat katkenneet, eikä hän liioin saa sairaalan henkilökuntaa vakuuttumaan, kun väittää olevansa vaarassa tietojensa vuoksi. Näistä lähtökohdista sangen tunnettu amerikkalainen jännitysromaanien tekijä rakentaa ja laukaisee vaaratilanteen toisensa jälkeen ahdinkoon joutuneen morsiamen vaivoin puolustautuessa vainoojaansa vastaan sairaalan näennäissuojatuissa olosuhteissa. Nokkela dekkari, jossa uskomattomatkin yhteensattumat on saatu näyttämään pitäviItä."
Amanda Cross
3213 heinäpaalia
WSOY 1970 - Sapo 111
The James Joyce murder 1967
"Erikoisen jännitystarinan päähenkilöinä on kolme naispuolista kirjallisuudenprofessoria. Rikos tapahtuu talossa, jossa säilytetään amerikkalaisen kustantajan ja klassikkokirjailija James Joycen kirjeenvaihtoa. Juttu on niin kimurantti, että piirisyyttäjä Read Amhearstin hermot ovat koko ajan pettämäisillään, varsinkin kun tutkimusta haittaavat muuan kissa, koira, lehmä ja lähistöllä asuva salaperäinen kirjailija. Tunteeko piirisyyttäjä edes tarpeeksi James Joycea? Ja mitä tekemistä noin monella heinäpaalilla on tapauksen kanssa?"
Yhdysvaltalaisen kirjailijattaren oikea nimi on Carolyn Gold Heilbrun.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 7-8/1970: "Omaperäinen ja sanailultaan virkistävän naseva dekkari, jossa murhateema epäilemättä jää toiseksi verrattuna teoksen kirjallisuusihmisten rupatteluatmosfääriin, jossa aivan nautittavalla tavalla käytetään hyväksi eritoten James Joycen tuntemusta ja muutenkin leikitellään sukkelasti kirjallisuudentutkimuksen käsitteillä samalla, kun koolle sattunut 'litterääri' perhekunta yrittää selvittää keskuudessaan tapahtunutta murhaa päästäkseen jälleen omiin tutkijantöihinsä. Sävy on älykkään kepeä ja lystisti ironinen, mutta tiukan juonidekkarin ystävää se saattaa hermostuttaa juuri tuossa tietyssä 'litteräärisyydessään'."
Douglas Rutherford
Nahka nahasta
WSOY 1970 - Sapo 112
Skin For Skin 1968
"Crispin, yhteiskunnalle katkera sotasankari, uskoo suunnitelleensa täydellisen ryöstön. Jerry, nuori rikoskumppani, kömpelö ja oikukas poika, josta Crispin tekee tyylikkään, pystyvän, vaarallisen apulaisen. Linda, tyttö joka täytyi kidnapata koska hän on nähnyt liikaa. Kassakaappimurto oli hienosti suunniteltu. Mutta yhtäkkiä kaikki meni päin mäntyä. Ensin yövartija ja se typerä poliisi. Sitten Linda Campbell, kaunis hyvävartaloinen todistaja. Linda oli aivan liian vaarallinen. Siksi hänkin katosi."
Kirja sisältää hienoa ihmiskuvausta ja siinä yritetään ymmärtää tapahtumien syitä ja seurauksia. Tämä ei ole perinteinen salapoliisiromaani, vaan tarinassa seurataan rikollisia poliisityön jäädessä sivuseikaksi. Tässä ei kuitenkaan ihannoida roistoja, eivätkä he saa nauttia saaliistaan.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 7-8/1970: "Täydelliseksi suunniteltu ryöstö epäonnistuu, rikolliset joutuvat pakenemaan halki Englannin mukanaan kidnapattu tyttö, jonka todistus tuomitsisi ryöstäjät. Pakomatka antaa runsaasti aiheita toiminnalliseen jännitykseen, ja osaahan tekijä käyttää niitä hyväkseen. Myös psykologista jännitystä on tarjolla ryöstajien ja tytön välisten suhteiden heilahteluissa, samoin nuoremman rikollisen henkilökuvan kehittelyssä. Välillä ovat juonen käänteet haetun makuisia, mutta kokonaisuutena kirja on kyllä "kirjastokelpoista" jännäritasoa."
Richard Johnson
Armoton katu
WSOY 1970 - Sapo 113
Silver Street 1968
"Murhaajan kirjoittama menestysdekkari. Sensaatio Amerikassa. Cecilin
mielessä on vain yksi ajatus: Tillien kuolema on kostettava. Hänen
veitsensä saa Silver Streetin kivikovimmatkin naamat täydellisen
paniikin valtaan. Kovapintainen jännäri narkomaanien, huorien ja sutenöörien maailmasta.
E. Richard Johnson, itsekin armottoman kadun kasvatti, tuntee taatusti
kuvattavansa."
Kirjan suomenkielinen nimi antaa viitteen kirjan sisältöön. Amerikkalaisen, tarkemmin nimeämättömän kaupungin ilotyttöjen ja sutenöörien elämä on armotonta. Etsivä Tony Lonto ja muut poliisit jäljittävät veitsimiestä, joka murhaa parittajia. Kirja antaa kaunistelemattoman kuvan poliisin työstä ja iljettävien parittajien elämästä. Meinasin jättää inhoten lukemisen kesken. Kirjalla on kuitenkin ansionsa tyrmäävästä aiheesta huolimatta. Kirjailija tuntee rikollismaailman – hänet tuomittiin murhasta yli 20 vuodeksi kalterien taakse. Istuessaan kakkuaan Wisconsin vankilassa hän alkoi kirjoittaa, ja tämä hänen esikoisromaaninsa voitti Edgar Allan Poe palkinnon vuonna 1968.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 9/1970: "Tekijä on viime aikoina miltei muotiin tulleita rikolIiskirjailijoita, joiden teokset helposti jo siksi leimataan sensaatioiksi. Sympaattista tässä tekijässä on henkilökohtaisesta kaunasta vapaa suhde poliisiin sekä kyky välittää autenttinen vaikutelma amerikkalaisen suurkaupungin erään poliisipiirin alueeseen kuuluvasta narkomaanien, huorien ja sutenöörien asuttamasta kadusta, jolle on ilmestynyt tappaja kostamaan rakastettunsa itsemurhaa.
Lukijalla on selkeä tieto samanaikaisesti sekä poliisin että tappajan ja hänen uhriensa liikkeistä, mikä oikeuttaa tähän Sapoon modernin jännityksen tunnuksen."
Judson Philips
Kuuman kesän murhat
WSOY 1970 - Sapo 114
Hot Summer Killing 1968
"Nuori älymystöneekeri kolhitaan raa'asti hengiltä New Yorkin sydämessä. Mustan vallan nimissä esiintyvä järjestö uhkaa räjäyttää Keskusrautatieaseman pahimpaan ruuhka-aikaan. Näin on ovelasti luoto edellytykset rotulevottomuuksille: neekerit alkavat liikehtiä, Harlemin esikaupunkien valkoinen roskaväki parveilee. Tuntuu kuin joku haluaisi kuuman verisen kesän jatkuvan ikuisesti. Joku joka häikäilemättä käyttää hyväkseen kokonaisen kansakunnan kipeää ongelmaa. Tilannetta ryhtyy selvittämään aikakauslehden toimittaja Peter Styles, joka esiintyy lähes kaikissa Judson Philipsin kirjoissa."
Kirja perustuu todellisiin tapahtumiin. Pitkän kuuman kesän (1967) aikana Yhdysvalloissa oli useita suuria rotumellakoita. Lehtimies selvittelee New Yorkissa kiristysjuttua, jossa uhataan räjäyttää keskusasema. Kiristäjä väittää olevansa mustan vallan edustaja, mutta mustat vakuuttavat etteivät ole hankkeen takana. Sujuva kertomus, mutta rotuerimielisyyksiä puidaan liikaa. Kirjailija epäonnistuu surkeasti yrittäessään lisätä romantiikkaa mukaan. Amerikkalainen Judson Pentecost Philips käytti myös pseudonyymejä Philip Owen ja Hugh Pentecost.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 9/1970: "Sapo-sarja on viime aikoina tuonut markkinoille perinteellisten pikkunäppärien, asenteita ja ennakkoluuloja tihkuvien murhajuttujen rinnalla myös uudenlaista jännitystä ja yhteiskunnallista näkemystä edustavia kirjoja. Philipsin Kuuman kesän murhiinkaan ei oikein ilkeä liittää enää tuota paljonpuhuvaa dekkaritermiä, siinä määrin omaperäinen ja Yhdysvaltain roturistiriitoja selkeästi hahmottava teos se on.
Juonellisen aineksen ja tapahtumien loogisen kehittelyn suhteen se täyttää varmasti vaativankin salapoliisikirjojen lukijan odotukset, joten sen välittämästä terveestä asenteettomuudesta neekeriväestöön ja Musta valta -liikkeeseen voi hyvinkin mennä jotain perille. On ilahduttavaa, että näinkin konservatiivisella kirjallisuudenalalla alkaa löytyä Philipsin kaltaisia raja-aitoja rohkeasti kaatavia uranuurtajia."
Agatha Christie
Kurpitsajuhla
WSOY 1970 – Sapo 115
Hallowe’een party 1969
”Joyce
oli 11-vuotias lihavahko liioitteluun taipuvainen tyttö. Joku painoi
hänen päänsä vesiämpäriin ja hukutti hänet keskellä iloista lasten
kurpitsajuhlaa. Karmaiseva aihe hyytävän jännittävässä dekkarissa, jonka
sankarina kohtaamme jälleen Hercule Poirotin, itseensä luottavan
viiksekkään vanhan herran.”
"Kurpitsajuhla vie keskelle Pyhäinpäivän
viettoa, jonka aikana eräs pikkutyttö murhataan. Joku painoi hänen
päänsä vesiämpäriin ja hukutti hänet keskellä lasten iloista
kurpitsajuhlaa. Hercule Poirotin ystävä, touhukas dekkarikirjailija
rouva Olivier oli mukana kutsuilla, mutta ei huomannut mitään
tavallisuudesta poikkeavaa. Tieteellisen tarkasta ja analyyttisestä
ajattelustaan ylpeä Poirot laittaa jälleen kuuluisat harmaat aivosolunsa
töihin. Murhaajalla on etumatkaa, mutta kuinka kauan. Kuka halusi
surmata tuon lihavahkon, liioitteluun taipuvaisen Joyce-tyttösen?"
Kirja
ei ole hyytävän jännittävä, vaikka kansiteksti niin kehuskeleekin.
Mielestäni kyseessä on tavallista pitkäpiimäisempi salapoliisiromaani.
Mukana on mainio rouva Oliver, omenoita rouskuttava
salapoliisikirjailijatar. Tässä tarinassa hän tosin sattuneesta syystä
vaihtaa omenansa taateleihin.
Agatha Christie
Stylesin tapaus
WSOY 1970 - Sapo 116
The mysterious affair at Styles 1920
"Agatha
Christien kuuluisa esikoisdekkari. Rikas nainen on myrkytetty.
Murhaajaksi leimataan vaimoaan 20 vuotta nuorempi rutiköyhä aviomies,
tosi lurjus ja onnenonkija, jonka kuiskutellaan seurustelevan kauniin
naapurinrouvan kanssa. Mutta entä kun naisparka kuolee sisältä päin
teljettyjen ovien takana, eikä epäiltyä aviomiestä näy mailla halmeilla.
Entä kun uskollinen taloudenhoitaja vakuuttaa, että talo on täynnä
ahneuina haita, kaikki rahan tarpeessa.
Liian aukoton
todistusaineisto. Liian paljon stryktiiniä, liian monta henkilöä jotka
olisivat voineet käyttää sitä. Hercule Poirot sukeltelee lavastettujen
ja todellisten johtolankojen verkossa kuin kala katiskassa, kunnes suuri
ajatus välähtää, ja itsevarmuutta säteilevä belgialainen on valmis
järjestämään pienen réunionin Styles Courtin salongissa."
Agatha
Christien vuonna 1920 julkaistu ensimmäinen salapoliisiromaani
esittelee hänen suosituimman päähenkilönsä. Kyseessä on selkeä ja
johdonmukainen kertomus, jossa Agatha yllättää lukijansa, niin kuin
monissa myöhemmissä kirjoissaankin. Tarinasta käy ilmi kirjoittajan
asiantuntemus myrkkyihin – hän oli aikoinaan apteekissa töissä. Kirjaa
lukiessaan ei luulisi tämän olevan esikoisdekkari. Hyvä kirja!
Tapahtumapaikka on sama kuin kirjassa Esirippu, jossa Hercule Poirot
poistuu näyttämöltä Agathan vetäessä hihastaan oikein jymy-yllätyksen.
Nicolas Freeling
Tsing-bum!
WSOY 1971 - 117
Tsing-boum 1969
"Van der Valk, Nicolas Freelingin edellisistä teoksista tutuksi käynyt amsterdamilainen etsiväkomisario, joutuu tällä kertaa selvittelemään murhaa, jonka jäljet johtavat mitä yllättävimpään paikkaan: Dien Bien Phuhun, legendaariseen linnoitukseen Vietnamissa. Onko nyt konepistoolilla murhattu nainen ollut siellä? Onko pelissä mukana jokin salajärjestö? Vai peräti suurpolitiikka? Van der Valk joutuu liikkumaan vaarallisella, tulenaralla alueella. Ei ihme että hän käyttäytyy välillä arveluttavasti, herkuttelee tunnetulla tyylillään ylellisissä hotelleissa, vetää päänsä täyteen, latelee tyylikkäitä hävyttömyyksiä puoleen jos toiseenkin. Kunnes viimein toteaa päätyneensä siihen mihin oli odottanutkin: pistoolinpiipun eteen."
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 3/1971: "Freelingiltä, joka asuu Hollannissa ja kirjoittaa englanniksi, on aikaisemmin suomennettu neljä romaania. Näiden kuten myös Tsing-bumin päähenkilö on hollantilainen komisario Van der Valk. Freelingin ja Van der Valkin yhteydessä on usein mainittu Simenon ja Maigret, ja jotakin sukulaisuutta varmaan on, etenkin kerronnan rauhallisuus: tapahtumat etenevät koko ajan mutta pinnan alla, lukijan aavistettavissa ilman shokkeja ja pakonomaista toimintaa. Romaanin tapahtumien taustalla on Vietnam, ei kuitenkaan sodan nykyvaihe vaan 1950-luvun ajat, jolloin Vietnam irrottautui Ranskan vallasta. Tämän sodan jättämät jäljet johtavat kymmenen vuotta myöhemmin murhaan, jonka Van der Valk taitavasti selvittää. - Mielestäni tämä on viime vuosien parhaita dekkarisuomennoksia."
