Viittä vaille vainaja
WSOY 1971 – Sapo 126
Might As Well Be Dead 1956
"Tiedättehän Nero Wolfen, paksun mestarietsivän. Hän on pysynyt entisellään. Hyvä ruoka maistuu hänen suussaan yhtä hyvältä kuin aina ennenkin, ja orkideat ovat yhä hänen sydäntään lähinnä. Kuten aina ennenkin hän huokailee, mutisee ja murisee asiakkailleen, ja myös naisten suhteen pätee vanha nyrkkisääntö: Nero Wolfe tuntee vain harvoin vastenmielisyyttä naisia kohtaan - eikä koskaan pidä heistä... Entisellään on myös hänen välkky apulaisensa Archie Goodwin, hän joka pitää naisista. Lyömätön parivaljakko saa kanaviillokkia sitkeämpää purtavaa kun uusi asiakas uskaltautuu häiritsemään Nero Wolfen upean Manhattanin-toimiston rauhaa. - Mies on hyvin pukeutunut, kuusissakymmenissä, ja valmis maksamaan mitä hyvänsä. Hän tahtoi takaisin poikansa, joka oli lähtenyt kotoa yksitoista vuotta sitten."
Nero Wolfe tarinoita on niin monta, jotka menevät saman kaavan mukaan, että on vaikea enää kiinnostua uusista. Tämä on kuitenkin keskitasoa mielenkiintoisempi Wolfe-juttu.
Teosarvio Arvostelevassa kirjaluettelossa 9/1971: ”Sapo-sarjan toimittaja on pitkään jättänyt dekkarikirjallisuuden vakiintuneet klassikot lähes pelkästään Agatha Christien varaan ja vierastanut muita, jopa sarjan alkuaikoina ahkerasti käännettyä Rex Stoutiakin. "Viittä vaille vainaja" on odotetusti sarjan nykyistä keskitasoa huomattavasti nautittavampi kirja, mutta Stoutin omassa tuotannossa se ei sijoitu aivan kärkeen. Itse asiassa uusin käännös muistuttaa enemmän Erle Stanley Gardnerin arvoituksina useimmiten kiintoisia mutta hiukan rankomaisia tekstejä: Nero Wolfen hahmosta irtoaa vähemmän yksityiskohtia kuin monessa muussa Stoutin kirjassa ja koko tarina etenee suoraviivaisemmin, vähemmin kääntein ja yllätyksin kuin tekijän täyteläisemmät aikaansaannokset. Kiittämätön en toki ole vaan toistan: vaatimatonkin Stout on parempi kuin kokonainen nippu sarjan viimeaikaisia uutuuksia.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti